Vuosi 2014

On uusivuosi ja näin ollen hyvä hetki tiivistää vuosi 2014 iPhonen kuvien avulla. Jos jaksaisin seurata uutisia, voisin varmaan tiivistää vuoden niiden kautta ja kertoa tyyliin mikä oli huhtikuun merkittävin tapahtuma tai kuka oli marraskuun ansiokkain henkilö, mutta koska en seuraa ja olen liian laiska tekemään minkäänlaista taustatutkimusta, tiivistän vuoden mieluummin omien kuvieni kautta. Tämä on sopivan itsekästä ja varmasti hyväksi pienelle egolleni.

TAMMIKUU

Olen vuosia yrittänyt saada asioita roikkumaan nenästäni ja tammikuussa 2014 viimeinkin tein sen. Leikkasin kynsisaksilla nenäkarvojani (koska nenäkarvatrimmerini ylikuumeni) ja sain jotenkin sakset roikkumaan nenän alaosassa olevista karvoista.

En ole koskaan ollut yhtä ylpeä itsestäni.

HELMIKUU

Helmikuussa löysin Kampin Anttilasta Nightmaren Bluray -julkaisuja eurolla kappale. Hyi vittu! Ostin viisi.

Kun ensimmäisen kerran näin Nightmaren, odotin tyypillistä paskaa elokuvaa. Ja paskaa se olikin, mutta paaaaaaaljon paskempaa kun osasin ikinä odottaa. Nightmare on niin paskaa, että oikea paska on sille kateellinen siitä miten paskaa se on. Normaaliin paskaan verrattuna Nightmare on sitä krapula-aamun mustaa paskaa.

Tämän ensimmäisen kerran jälkeen olen katsonut sen kolme kertaa uudestaan. En saa tarpeekseni sen paskuudesta. Joka kerta kun katson sen, pyörittelen päätäni niin paljon, että niskaani alkaa särkeä. Vähintään kerran elokuvan aikana nukahdan, kunnes vavahdun hereille ja näen taas jotain vitun ääliömäistä. En tiedä miksi katson sitä uudestaan ja uudestaan. Se on vähän kuin tulehtunut hammas, sitä ei voi olla koskematta. Samasta syystä olen katsonut Armageddoninkin vähintään kymmenen kertaa.

En osaa päättää kuka on lempihahmoni, sillä elokuvassa on muutama mahtava vaihtoehto. Pidän sekä kännisestä suomalaisesta junttipariskunnasta, että kännisestä suomalaisesta viiksekkäästä juntista. Tiedän, että nämä hahmot muistuttavat paljon toisiaan ja ovat vain stereotyyppejä, mutta Nightmaressa ne silti nousevat yli muiden, kun vaihtoehtoina tarjotaan kymmentä täysin identtistä salkkarihahmoa , joista ei saa millään tavalla kiinni, joiden nimiä ei tiedä ja joita ei edes erota toisistaan. Yhdellä tyypillä on oranssit shortsit, sen erottaa muista hahmoista vain ja ainoastaan niiden ansiosta. Toisin sanoen Nightmare on niin paska elokuva, että kävelevät stereotyypit ovat ainoat hahmot joista ymmärtää edes jotain. Luultavasti pitäisi katsoa salkkareita, että tietäisi keitä ne muut hahmot ovat, mutta toisaalta voisin myös hukuttaa itseni jään alle. Jälkimmäinen tapa olisi nopeampi ja kivuttomampi tapa lähteä täältä.

Nightmaressa on kohtaus, jossa tyyppi on laivan autokannella ja murhaaja ajaa sitä kohti trukilla. Ja tämä tyyppi jota päin ajetaan ei osaa väistää sitä trukkia jostain syystä, joten se huutaa kauhusta, kunnes trukki osuu siihen. Ja se ei ole vitsi. Austin Powersissa on samanlainen kohtaus, mutta siinä se trukki on katujyrä ja se on vitsi.

Tässä on uudenvuodenlupaukseni: Tulen jossain vaiheessa ensivuonna kirjoittamaan Nightmaresta ihan ikioman blogitekstin tänne. Puran sen leffan kunnolla. Olkoon tämä helmikuun osuus ns. pintaraapaisu.

Jokatapauksessa, olen antanut kolme Nightmaren Bluraytä kavereille lahjaksi. Yhden niistä annoin Markukselle syntymäpäivälahjaksi ison paksun metalliputken kanssa. Uskon siihen, että parhaat lahjat eivät ole esineitä vaan kokemuksia. Markus oli samaa mieltä. Sana katarsis esiintyi useampaan kertaan sen jälkeen kun hän oli hakannut levyn tuhansiksi palasiksi Ilolanpuistossa. Myös näky siitä, kuinka Markus tippuu polvilleen, jotta voi lävistää metalliputkella Nightmarea helpommin ja samaan aikaan huutaa "MIKSI?", on jäänyt ikuisesti mieleeni. Uskon, että kun olen 80-vuotias ja vanhainkodissa, on se yksi niistä tarinoista, joita aion toistuvasti kertoa hoitajalleni. Se, ja tarina siitä kuinka kerran Kanarialla harrastin seksiä rannalla ja lähes kastroin itseni.

MAALISKUU

Metropolialle annettiin oma näytös vuoden 2014 Tampere Film Festivaleille. Siellä Lives, minun maailmaa muokkaava Elvis -salaliittodokumentti, oli osana näytöstä.

Lähdin Tampereelle tyttöystäväni Annan kanssa. Ajattelin että siellä katsotaan vain vähän päälle tunnin kestävä näytös ja sitten lähdetään kotiin.

Yllätyin kun näytöksen alussa kaikkia paikalla olevia tekijöitä pyydettiin lavalle puhumaan elokuvistaan. En ollut valmistautunut siihen millään tavoin. Lives oli ollut iso osa ensimmäistä vuottani Metropoliassa, mutta nyt oli jo kolmas vuosi loppumaisillaan enkä muistanut dokumentista yhtään mitään. Lisäksi pelkään puhua väkijoukoille, se hermostuttaa minua aivan saatanasti. Ainoa ajatus lavalle kävellessä oli, että jos olisin tiennyt tämän, olisin dokannut koko automatkan Tampereelle.

Kerran, vuotta aiemmin, jouduin puhumaan lyhytelokuvasta Once Upon a Time in Kälviä lähes täydelle salille, englanniksi, yhä kännissä edellisestä illasta, valvottuani kaksi päivää putkeen. Silloin käsi jopa vapisi niin, että mikrofonista ei uskaltanut pitää kiinni. Lisäksi salin valot pelottivat minua. Puhuminen ei silti pelottanut, koska olin yhä kännissä.

Kerran pitchasin lyhytelokuvan noin sadalle katsojalle ja se koostui pääosin tanssimisesta ja yleisölle vittuilusta. Minua ei pelottanut, koska olin juonut jallua.

Kerran yhdessä ensi-illassa ilmoitin puheessani olevani "vittu kuningas" noin 300:lle katsojalle. Minua ei pelottanut, koska olin juonut salmiakkikossua.

Ja Tampereella, lavalla, mietin vain että mistä saisin heti viinaa, koska vihaan julkista puhumista enemmän kuin mitään. Kun tuli minun vuoro puhua (englanniksi tottakai), selitin jotain siitä, että kyseessä on mustavalkoinen dokumentti, Elvis ehkä elää tai sitten ei, en voi tietää ja että se oli osa jotain kurssia ja sellaista, koska Metropoliassa on paljon kursseja. Yhdellä kurssilla tehtiin dokumentteja. Lives on dokumentti. Se tehtiin sillä kurssilla. Dokumenttikurssi. Sitten varmaan mumisin jotain ja annoin mikrofonin eteenpäin.

Leffojen jälkeen näytöksen juontaja vielä sanoi yleisölle, että voitte esittää kysymyksiä elokuvista tekijöille salin ulkopuolella, eikö niin tekijät, ja me sanoimme sen luonnollisesti käyvän.

Olin ensimmäisenä ulkona salista ja jo minuuttia myöhemmin paennut festarialueelta.

HUHTIKUU

Kuvassa esiintyvä loinen on itse asiassa kääretorttu. Voin selittää.

Olipa kerran realitysarjakurssi. Tällä kurssilla jokaisen oppilaan piti kehittää oma realitysarjakonsepti ja tehdä siitä konseptipaketti. Oma sarjaideani oli harvinaisen yksinkertainen. Se oli nimeltään Ilman Reseptiä. Siinä kaksi kilpailijaa, mies ja nainen, yrittävät tehdä samoja ruokia… ILMAN RESEPTIÄ! Annetaan vaan aineet ja katsotaan mitä syntyy. Paremmat ruoat tehnyt voittaa.

Sain palautteen tuotantoyhtiö Susamurulta sarjasta: Casting-ajattelu mättää pahasti: jos kilpailijat ovat ruokatumpeloita, ei synny mitään. Jos kilpailjat ovat kotikokkeja, jotka innostuneita, osaavat hyvin eli tässä kosahtaa tämä ajattelu.

En oikein pidä siitä, kun joku väittää minun olevan väärässä, joten päätin pitkän kaavan kautta todistaa olevani oikeassa. Näin ollen pistin koulukaverini Emman (joka osaa tehdä ruokaa) ja Markuksen (joka ei osaa tehdä ruokaa) kilpailemaan. Se mitä seurasi on kaikki kuvattu ja joku päivä siitä varmaan saadaan jaksokin aikaiseksi, kunhan Markus vaan jaksaa nousta perseeltään ja leikkaa sen. Luultavasti siitä syntyy aika hauska jakso, koska se oli yksi säätämisentäyteinen päivä.

Hauskinta päivässä oli se, että Emma hävisi Markukselle, todistaen oman väitteeni oikeaksi ja Susamurun vääräksi. Emma ei pärjännyt yhtään ilman reseptejä. Hänen kääretorttu (joka on kuvassa) jäi kurkkuun kiinni kuin ehtoollisleipä. Pääruokana valmistetut veriletut taas maistuivat jauholta. Markus, joka veti tunteella, sen sijaan teki perkeleen maukkaan kääretortun ja veriletutkin olivat hyviä, vaikka niissä aika paljon verta olikin. Lisäksi Markus ei syö lihaa eikä näin ollen myöskään verilettuja, joten se tekee hänen suorituksestaan entistä paremman. Ja lisäksi siinä missä Emma huusi ja raivosi ja panikoi keittiössään, Markus istui sohvalla ja joi kaljaa, välillä vilkaisten keittiöön todeten, että ihan hyvinhän ne letut siellä paistuvat.

Ikävä kyllä Emma, joka on siinä mielessä kuten minä, että myös hän vihaa häviämistä yli kaiken, on nyt yli puoli vuotta kantanut kaunaa sekä minulle, konseptilleni että Markukselle. Markus jopa antoi Emmalle pääpalkinnon (Toasterin) lohdutukseksi, mutta sekään ei ole riittänyt lepyttämään häntä.

Lisäksi tuomarina ollut kaverini Anne sai ruokamyrkytyksen. Oletan, että se tuli Emman kääretortusta.

TOUKOKUU

Toukokuussa tapahtui paljon. Minulla oli mm. syntymäpäivät ja sain ensimmäisen tatuointini. Ja sitten oli tietysti vappu.

Emma piti kotonaan Kieltolakibileet, joihin piti (yllätys) pukeutua kieltolain aikaisesti. Ainoastaan minä ja Emma loppupeleissä kuitenkin pukeuduimme kunnolla. Kaikki muut pistivät vain vanhannäköisen hatun päähänsä. Emma itse pukeutui muistaakseni ragtime-malliksi ja minä olin irlantilainen pikkurikollinen. Toisin sanoen liiviä päälle, puukkoa vyölle, viskiä taskumattiin ja tukka punaiseksi.

Ilta itsessään on aika hämärän peitossa. Muistan että otin vastaan tequilahaasteen jossa suola korvattiin ketsupilla. Se ei ollut hyvää.

1.1. aamupäivällä heräsin Emman sohvalta yhteen elämäni raikkaimmista darroista. Pakkasin kamani ja lähdin Kamppiin päin, josta joutuisin matkaamaan bussilla Lohjalle. Kallioon päästyäni tajusin että olin unohtanut lippalakkini Emmalle ja tukkani oli yhä punainen. Tajusin sen kadulla olevien valkohattuisten vanhojen ihmisten ilmeistä. Mutta koska asialle ei voinut tehdä mitään, matkustin ensin täydessä metrossa Kamppiin, joka oli täynnä ihmisiä. Sieltä hyppäsin Lohjan bussiin, jonka oletin olevan tyhjä kuten aamubussit yleensä ovat, mutta joka olikin jostain kumman syystä nyt täynnä. En tiedä miksi. Luultavasti koska tukkani oli punainen.

Matkalla vieressä istuva vanhempi nainen kysyi, että oliko ollut hauska vappu. Puhalsin hetken tyhjää ja kysyin sitten, että mistä hän arvasi minun viettäneen vappua.

KESÄKUU

Juhannuksessa on jotain paskaa karmaa. Tämän vuoden juhannuksena olin kotona katsomassa Annan kanssa Papillonia ja juurikin siinä kohtaa kun Steve McQueen ottaa oman hampaansa suustaan pois, puraisin kovaan karkkiin ja sylkäisin puolikkaan kulmahampaan pöydälle.

Edellisen vuoden juhannuksena olin päivällisen jälkeen mennyt makoilemaan täysin selvinpäin riippukeinuun. Keinun kiristyessä, puun ympärille sidottu naru petti, jännite laukesi ja lähes puoli kiloa painava metallikoukku lensi kuin ohjus suoraan ohimooni. Seuraavat hetket ohimosta sykki aika kivasti verta ja kipu oli suht viiltävä. Tänäkin päivänä voi kokeilla päätäni ja tuntea sen kolon siellä. Lisäksi se koukku kimposi ohimosta niin kovaa taivaalle, että sitä ei ole vieläkään löydetty.

Myöhemmin illalla alkoivat ihan perinteiset aivotärähdyksen oireet. Oksensin ja väsytti. Annan piti herätellä parin tunnin välein yöllä ja kysyä kysymyksiä kuten mikä päivä on ja kuka on Suomen presidentti. Yhden herätyksen yhteydessä Anna kysyi mikä on hänen toinen nimi ja me saatiin siitä melkein perheriita aikaiseksi. Mistä helvetistä minä nyt yhtäkkiä Annan toisen nimen tietäisin? Mehän oltiin oltu yhdessä vasta vähän päälle vuosi!

Seuraavana päivänä menin Lohjan Sairaalan päivystykseen, jossa viisi tuntia odotettuani pääsin tapaamaan lääkäriä. Hän epäili pahoinvointini ja heikkouteni syyksi virtsatietulehdusta. Kysyin että onko lääkäritäti nyt aivan varma, koska päässäni on verinen metallikoukun tekemä tuore reikä, joka saattaa olla jollain tavalla yhteydessä pahaan olooni. Ja hän vastasi:

"Toi vekki on voinu tulla ihan mistä vaan. Nyt on juhannus."

Sain yhden päivän sairaslomaa virtsatietulehduksesta.

Kerran sain samasta päivystyksestä korvatulehdukseen ohjeen juoda paljon vettä, mutta en yhtään antibiootteja.

Kerran entinen tyttöystäväni sai samasta päivystyksestä poskiontelotulehdukseen ohjeen käydä saunassa, mutta ei yhtään antibiootteja.

Oudoin tapahtuma sattui muutama kuukausi sitten kun kävin Annan kanssa samassa päivystyksessä. Annalla oli isovarpaassa pitkään jatkunut kynsivallintulehdus. Hän sai erikoislääkäriltä ohjeen työntää tikkuja kynnen alle, eikä mitään muuta, kuten esim. antibiootteja tai edes leikkauspäivää, joka yleensä näissä tilanteissa annetaan. Kun Anna kysyi, että miten helvetissä hän voi kulkea töissä tikut muutenkin jo kipeässä isovarpaassa ja kengät jalassa, erikoislääkäri oli sitä mieltä, että Anna pitää vain kestää se ja olla aikuinen. Tikut kynnen alla on ainoa järkevä ratkaisu. Leikkaus olisi vain tyhmää.

Jos haluatte saada laadukasta tikkuhoitoa, suosittelen lämmöllä ottamaan yhteyttä Lohjan sairaalan erikoislääkäri Ari Mönttiseen. Voitte epäilemättä mennä näyttämään hänelle esim. keuhkosyöpäänne ja saada paljon ohjeita siitä, miten tikut kannattaa sijoittaa syövän ympärille.

HEINÄKUU

Kolme vuotta kirjoitin kaikki käsikirjoitukseni ilmaisohjelma Celtxillä, joka nojaa siihen, että mitä enemmän mainoksia ja kaatumisia käsikirjoituksen kirjoitusprosessissa esiintyy, sitä parempaa tekstiä syntyy.

Sitten heinäkuussa aloitin työharjoittelut ja sen kunniaksi ostin (ostatin jos tarkkoja ollaan) Movie Magic Screenwriter 6:n. Se on ohjelma, joka nojaa siihen, että paras teksti syntyy kirjoittamalla. Lisäksi siinä voi huijata rivimääriä ja kirjoittaa dialogia ilman, että ohjelma jatkuvasti ehdottaa puhujaksi samaa henkilöä, joka äsken puhui.

Jos voisin mennä naimisiin ohjelman kanssa, veisin samantien Screenwriterin romanttiseen ravintolaan ja kosisin tätä. Ja jos voisin tappaa ohjelman ilman laillisia seurauksia, ampuisin Celtxiä jalkaan ja katsoisin kuinka tämä vuotaa kuiviin edessäni.

ELOKUU

Jos en valitsisi Elokuun kuvaksi ensimmäistä kuvaa minusta ja Annasta heti sen jälkeen kun olen kosinut häntä Tallinnan eläintarhassa, olisin kuollut mies.

SYYSKUU

Syyskuun kohdalla kuva ei riittänyt, joten tuossa on video. Kyseinen video on kuvattu lähes täyteen ahdetussa Pohjolan Liikenteen bussissa, jossa jostain syystä yläpuolellani ollut kaiutin oli luultavasti kytketty katolle sijoitettuun mikrofoniin ja siksi se ujelsi aivan saatanan kovaa koko pitkän puolentoistatunnin matkan kotiin. Video on kuvattu jossain Mannerheimintien holleilla, jossa bussi liikkui hitaasti. Moottoritiellä se disko vasta todella käynnistyi. Siellä omat kuulokkeet eivät peittäneet ääntä enää yhtään.

Edessäni istunut vanha mies alkoi itkeä jo ennen Ikean pysäkkiä. Se kertoo jotain siitä miten kovalla ääni kävi, jos vittu sodat ja pommitukset läpi elänyt mies kaatuu Pohjolan Liikenteen rikkinäisen kaiuttimen voimasta.

LOKAKUU

Täydellisen Ympyrän Metsästys on harrastus johon yleensä sorrun kun olen koulussa tunnilla, jossa mikään ei kiinnosta. Tätä on tapahtunut pääosin silloin kun puhutaan yritystoiminnasta, oman toiminimen perustamisesta tai turvallisuuskysymyksistä.

Kerran yksi turvallisuusopettaja piti tunnin säiliötyöturvallisuudesta. Silloin opin, että jos joskus menen teollisuussäiliöön kirjoittamaan käsikirjoitusta, pitää minun muistaa jättää luukku auki tai happi loppuu. Lisäksi jos säiliössä on ollut liuottimia, en saa käyttää siellä kirjoittaessani avotulta tai mitään työkaluja, jotka voisivat aiheuttaa kipinöitä, kuten sirkkeliä. Lisäksi säiliössä ollessani on kasvoillani oltava jonkinlainen happinaamari, jotta liuottimista haihtuvat höyryt eivät pääsisi hengitysteihini.

Sama opettaja näytti meille Youtubesta saksalaisen "turvallisuusvideon" jossa trukkikuski onnistuu tappamaan kaikki työkaverinsa hauskojen kommellusten avulla. Se oli ihan ok sketsi. Videon loputtua opettaja katsoi meitä vakavana ja sanoi, että siinä ei ollut hänen mielestään mitään hauskaa, sillä turvallisuus ei ole vitsi.

Opettajalla oli myös iso Muumimaailma -kassi jossa hän piti luentomateriaalinsa.

Täydellisen Ympyrän Metsästyksessä pitää vapaalla kädellä yrittää piirtää täydellinen ympyrä. Se on yllättävän vaikeaa ja vaatii siksi täydellistä keskittymistä. Ensimmäisenä pitää osata sulkea kaikki äänet (erityisesti opettajan) pois. Käden pitää olla vakaa, se on myös tärkeää. Ennen ympyrän piirtämistä kannattaa hengittää kerran syvään, jotta hengittäminen ei häiritse käden liikkeitä. Ja sitten piirrät ja epäonnistut ja yrität uudelleen joitain kymmeniä kertoja, jonka jälkeen luovutat ja yrität kuunnella opettajaa ja aloitat alusta.

Kun Metropolia lokakuussa pisti pystyyn Instagram-kilpailun, jossa kysyttiin mikä on parasta opiskelussa, lähetin siihen tämän vihosta ottamani kuvan. En voittanut.

MARRASKUU

Tämä kuva selittää aika hyvin itse itsensä.

JOULUKUU

Kävin Joulukuussa Tallinnassa ja törmäsin taas Maailman Hauskimpaan Vitsiin: Kääbik!

Kääbik! Hobitti on Kääbik viroksi! HAHAHAHAHAHAHAAA! Koska Hobitit on vähän niinku kääpiöitä! HAHAHAHAA!

Ensimmäisen kerran törmäsin Kääbikiin kaksi vuotta sitten joulukuussa kun olin Tallinnassa. Olin tukehtua naurusta. Tämänvuotinen reissu ei ollut yhtään poikkeava. Melkein jokaisella kadunkulmalla sain naurukohtauksen.

Edes se ei hillinnyt nauruani, että olin jo nähnyt tuon leffan ja virallisesti nimennyt sen vuoden huonoimmaksi. En ainakaan vielä ole valmis puhumaan siitä, mutta sen sanon, että älkää katsoko sitä. Mitä vähemmän Hobitti kolmosesta puhutaan ja mitä vähemmän ihmisiä sen näkee, sen parempi. Jos olisin koko maailman Faarao, hakkauttaisin kaikki Hobitti kolmoseen liittyvät maininnat pois historiasta. Kaikki paitsi Kääbik -julisteet, sillä ne ovat mahtavia. Kääbik, ei helvetti!

Toinen lähes yhtä hauska tapahtuma samalla viron reissulla oli, kun me lähdettiin Annan kanssa ravintolasta pois. Me käveltiin ostoskeskuksessa kun Anna huomasi, että omiin poskihampaisiin oli jäänyt kiinni jotain ruokaa. Anna yritti sitten suun sisällä kielellä saada sen ruoan irti. Vastaan käveli keski-ikäinen mies joka ymmärsi Annan hampaiden putsauksen suihinottoeleeksi.

Miehen iloisesti yllättynyt ja otettu ilme oli tajunnanräjäyttävän hauska, mutta vielä hauskempi oli miehen vihaisen vaimon ilme.

Huutonauroin sielläkin, aivan kuten huutonauroin aina kun näin Kääbikin julisteen kaduilla.

Kääbik! HAHAHAA!

YHTEENVETO

Vuosi oli kaikinpuolin suht onnistunut. Pitkällä tähtäimellä tärkein tapahtuma oli kihlautuminen, mutta toisaalta myös joululahjaksi ostettu ja kahdessa päivässä katsottu Hannibalin ensimmäinen kausi oli tärkeä osa vuotta. Toisin kuin kihlautuminen Tallinnan kylmässä ja sateisessa eläintarhassa, jossa ampiaiset jotenkin pääsivät häkeistään ja suoraan kimppuuni, jäi Hannibal mieleeni mahdollisesti täydellisenä sarjana.

Suosittelen lämmöllä kaikille sekä kihlautumista että Hannibalia.