Blogiteksti sitoutumisesta

En ole päivittänyt blogia taas hetkeen, koska minulla on ollut pieniä henkilökohtaisia ongelmia elämässäni. Olen käyttänyt viimeiset viikot miettien tulevaisuutta, yrittänyt löytää ratkaisuja kysymyksiin elämästäni. Kenen kanssa olen valmis sitoutumaan? Kuka on aina siellä, kun tarvitsen apua? Ja ehkä ennen kaikkea, kenet valitsen elämänkumppanikseni?

En siis elämässäni, olen jo onnellisesti naimisissa, mutta villissä lännessä.

Kyllä, olen yhä Red Dead Redemption 2:n vanki. Viimeiset viikot olen kuitenkin käynyt läpi parisuhdekriisiä, joka ratkesi vasta muutama tunti sitten. Antakaa kun selitän.

Kuten villin lännen sankarin elämään kuuluu, hevoset ovat tärkeä osa sitä. Hevonen on aina kanssasi, kuljettaa sinut minne ikinä haluatkin mennä ja odottaa sinua kiltisti kaupan ulkopuolella, kun sidot myyjän ja puukotat tätä 58 kertaa selkään. Hevonen on turvasi, tukesi, ystäväsi – hevonen on kaikkesi.

Ostin ensimmäisen hevoseni ja nimesin tämän Kallioksi, koska hän olisi aina siellä kanssani. Kallio ja minä ratsastimme läpi preerioiden, läpi soiden, läpi lumisten vuorien. Ystävyytemme oli ikuinen, kunnes suututin joukon vihollisia, jotka ampuivat Kallion altani. Onneksi Kallion kuolema oli nopea, jos ei lasketa sitä kohtaa, kun Kallio kuolettavan luodin saadessaan sattui ikävästi kaatumaan suoraan nuotioon ja paloi tuhkaksi kaiken omaisuuteni kanssa. Se kohta ei ollut nopea. Mutta luoti joka aloitti kuoleman oli nopea.

Surun murtamana jouduin takaisin markkinoille. Kuinka koskaan löytäisin Kallion vertaisen kumppanin? Ei, en voisi koskaan korvata Kalliota toisella. Tarvitsin vain laastarin haavalleni. Joten neuvottomana ostin Rydin.

Ryti oli halvin hevonen, joka oli myynnissä. Ostin hänet ja nimesin Risto Rydin mukaan. Kuten Ryti, oli hevosenikin valkoinen ja ruma. En itseasiassa tiedä miltä Risto Ryti näyttää, mutta halusin Kallion kunniaksi jatkaa Suomen Presidenttien linjalla ja nopean Wikipediaselailun perusteella huomasin Rydin olleen Kallion jatkaja. Eläköön Kallion ikuinen muisto Rydin mukana.

Ryti oli perseestä. Se oli hidas juoksija, en kehdannut näyttäytyä sen kanssa julkisilla paikoilla ja lisäksi uskoin sen olevan natsien liittolainen. Suhteemme oli lyhyt, mutta se paransi kuitenkin vähän Kallion jättämiä haavoja. Kuten vaimollenikin kerroin, vaikka en Rydistä erityisemmin välittänytkään, ainakin se paikkasi yksinjäämisen tunteen. Vaimoni totesi siihen "Se oli jumalauta virtuaalihevonen!"

Naiset eivät vain ymmärrä miehen ja hevosen välistä suhdetta. Kallio oli enemmän. Se oli paljon enemmän.

Pistin Rydin talliin (eli vankilaan) ja päätin sijoittaa rahaa. Seuraava hevonen maksoi tuhat dollaria (jonka saaminen kasaan vaati pankkiryöstön ja muutaman viattoman hengen), mutta olin tyytyväinen. Uusi hevonen oli nopea ja kaunis tamma. Vaihdoin sen harjanvärin punaiseksi ja nimesin Haloseksi.

Halonen oli voittamaton. Se sai minut unohtamaan Kallionkin, niin hyvä suhteemme oli. Koin ettei mikään voinut erottaa meitä.

Halonen kaatui Van Hornin majakan edustalla rantaveteen ja hukkui.

Seuraavat viikot kuljin ilman hevosta. En kestänyt enää menetystä enkä uskaltanut sitoutua. Aina kun suljin silmäni näin vain Kallion hiiltyneen ruumiin tai Halosen joka tuijotti minua alle viiden sentin syvyisessä vedessä. En kestänyt elämää. En kestänyt ajatusta uudesta menetyksestä.

Lopulta päädyin ostamaan hevosen, ilman odotuksia. Se maksoi 1500 dollaria ja oli pikimusta. Hevonen vaikutti kyllä hyvältä sijoitukselta, mutta en vain tuntenut mitään sitä kohtaan. Joten nimesin sen Ahtisaareksi.

Ahtisaari toimi aina siihen hetkeen asti, kun poistuin talleilta. Ensimmäinen hevonen joka jolkotti vastaan, oli kooltaan puolet isompi. Selvisi että Ahtisaari oli muulin ja hevosen välimuoto, joka ei auttanut kivikkoista suhdettamme yhtään. Kerran ratsastin alas vuorelta Ahtisaaren kanssa eikä kumpikaan kuollut. Ehkä koska osuimme hirveen matkalla ja se hirvi kuoli, en tiedä, mutta se oli kuitenkin kiva yhteinen muisto. Oikeastaan ainoa kiva yhteinen muisto.

Ja sitten se tapahtui. Sitten elämäni muuttui.

Villihevonen. Mustang. Näin sen ja päätin toimia. Jahtasin hevosta kilometritolkulla ja lassosin sen itselleni. Minä rauhoitin villihevosen, otin osan luontoa ja muokkasin sen tahtooni.

Svinhufvud ja minä olimme luotuja toisillemme. En voinut uskoa tuuriani. Ikioma Mustang, minun pikku Svinhufvud. En osaa edes kuvailla onneani. En sitten Kallion ollut tuntenut mitään vastaavaa. Kerroin Svinhufvudista vaimolleni, joka ei sanonut siihen mitään. Hän oli varmaan kateellinen koska ei ollut itse koskaan tuntenut vastaavaa rakkautta.

Rakkaus kesti aina talleille asti, kun selvisi että olin luopunut 1500 dollarin arvoisesta Ahtisaaresta 12 dollarin arvoisen Svinhufvudin vuoksi.

Ihmiset haukkuivat hevostani kaduilla. Se oli kuulemma riutunut. Se oli kuulemma ruma. Se oli kuulemma vitsi. Mutta minä rakastin sitä. Rakastinko? Kyllä rakastin, kai. Se oli ollut osa luontoa, ihmiset eivät vain ehkä tajunneet sitä. Se oli osa minua, tai ainakin luulin sen olevan.

Ja sitten näin arabialaisen villihevosen. En voinut uskoa sitä. Se oli puhdasta kauneutta.

Mitkä muodot! Mikä ryhti! Ja mikä arvo (tuhansia ja tuhansia dollareita)! Minä halusin sen. Minä ottaisin sen. Mannerheim olisi minun. Ainoa este edessäni oli Svinhufvud. Kuinka kertoa tulevasta erosta hänelle ilman, että hän loukkaantuisi? Voisin myydä hänet toiselle, mutta 12 dollarin takia en jaksaisi vaivautua. Voisin tietysti päästää hänet takaisin luontoon, mutta en pitänyt ajatuksesta, että kohtaisimme toisemme sattumalta Mannerheimin kanssa jossain metsässä. Ei, mikään vaihtoehdoista ei houkutellut minua. Joten päätin toimia kuten mies ja olla suora. Vein Svinhufvudin viikonlopuksi metsään. Sytytin nuotion, tapoin jäniksen ja söin sen Svinhufvudin vieressä. Selitin Svinhufvudille, että kaikki hyvä loppuu aikanaan eikä mikään kestä ikuisesti. Mutta riutunut 12 dollarin luuserihevonen ei sanonut siihen mitään. Joten kerroin Svinhufvudille käyväni kioskilla, astelin metsään, hiivin takaisin haulikon kanssa ja hellästi lopetin suhteemme tarkalla laukauksella Svinhufvudin niskaan. Hän kaatui nuotioon ja omaisuuteni paloi sen mukana. Mutta olin vapaa.

Ja tästä päästäänkin blogitekstini aiheeseen. Mitä on sitoutuminen? Onko väärin sitoutua hevosesta toiseen ja etsiä itselleen parempaa tulevaisuutta? Ehkä hevoset symboloivat jotain omassa elämässäni, jotain minkä kanssa olen tuskaillut? Ehkä entiset tyttöystäväni olivat kuin pelin hevosia? Ja ehkä nykyinen vaimoni oli valkoinen Mannerheim, kaikki mitä elämääni tarvitsin. Näin se oli, tajusin. Hevoset olivat auttaneet minua ymmärtämään oman rakkauteni tason. Kiitos, Kallio. Kiitos, Halonen. Kiitos, Mannerheim. Ja kiitos, muut ei niin hyvät hevoset. Kiitos teidän, oli oma suhteeni vaimooni nyt vahvempi kuin koskaan.

Kävelin vaimoni luokse ja sanoin hänelle, että hän olisi aina hevoseni, enkä koskaan ampuisi häntä salaa haulikolla niskaan metsässä toisen hevosen vuoksi. Vaimoni katsoi minua hetken, nousi ylös ja käveli ulos ovesta. Hän ei sanonut mennessään mitään. Hänen ei tarvinnut, tiesin sen sanomattakin. Minäkin rakastan sinua.