Kadonneen lampaan metsästys

Tänään työmatkalla minä ja esimieheni Pekka näimme tien reunalla jolkottavan lampaan. "Mitä vittua, onks toi lehmä!" totesi Pekka ja asetti samantien kohdilleen aamun Kaupunkilaiset vs. Luonto teeman. Kaupunkilaisena katsoin heti Lohjalaiset -Facebook-yhteisön ilmoituksia ja kyllä vain, siellä komeili ensimmäisenä ilmoitus kadonneesta lampaasta. Lampaita oli alun perin kadonnut kolme, mutta vielä yksi oli kateissa. Ja me löysimme sen.

Pekka kääntyi ympäri ja etsimme lammasta autosta käsin. Se oli ehtinyt kävellä lyhyessä ajassa sadan metrin päähän Lohjanjärveä kohti. Hyppäsin autosta ja kerroin jatkavani stalkkausta jalkaisin ja tulevani töihin heti kun metsästys on ohi. Miten vaikeaa on muka seurata lammasta, maailman hitainta otusta? Olin siis tyylilleni omaisesti jo unohtanut sen faktan, että kyseinen lammas oli liikkunut sata metriä alle minuutin sisällä.

Soitin kadonneen lampaan omistajalle, joka lupasi lähettää kaverin paikalle hakemaan lammasta. Hän pyysi, että voisinko seurata sitä hetken aikaa, se oli kulkenut jo yön aikana pitkän matkan Vivamosta Kalkki-Petterin metsiin. Sanoin että "totta kai, en päästä lammasta pakoon" samalla kun katsoin sinne missä se oli juuri ollut. Lammas oli kadonnut. Perkele! Tämä oli ensimmäinen viidestä katoamistempusta, jotka Homer Sheepson minulle teki. (Keksin metsästyksen aikana lampaalle aika montakin eri lempinimeä enkä osaa vieläkään valita niistä parasta, joten käytän niitä kaikkia tämän blogitekstin aikana ja koitan samalla etsiä niistä omaa suosikkiani).

Juoksin pienen mäen yli enkä nähnyt Charles S. Muttonia missään. Miten helvetissä lammas oli ehtinyt päästä pakoon minulta, supernerokkaalta alfamieheltä? Sitten katsoin sivulleni ja näin sen. Lammas seisoi keskellä metsää. En ollut tajunnut sen viihtyvän pusikoissa, oletin sen kulkevan vain poluilla. Tämäkin saattaa olla merkki siitä, miten kaupunkilainen olen. Joka tapauksessa, yritin ottaa kuvaa lampaasta metsässä kuten kaupunkilainen ja siirryin sitten sen perässä luontoon.

Lammas vei minua pitkin metsiä, mutta piti noin 20 metrin etäisyyttä. Ensimmäisen kerran se kertoi huomaavansa minut pienellä polulla, joka johti kohti Pähkinäniemen kärkeä. Se pysähtyi ja teki pienen puskevan eleen minua kohti. Luulin sen kertovan minulle olevansa peloissaan tai nälissään. Lellittelin sille takaisin. "Ei hätää, ei mitään hätää Sapelilammastiikeri. Kaikki on hyvin". Olin aika tyytyväinen itseeni, osasin kommunikoida lampaan kanssa.

Kun nyt jälkiviisaana mietin tätä puskevaa pientä elettä, jonka se toisti minulle vielä toisenkin kerran vähän myöhemmin, olisin ehkä jättänyt lellittelyn pois. Kyseinen eläin ei nimittäin ollut lammas vaan pässi, ja se ele oli epäilemättä tarkoitettu uhkaavaksi. Pässin sarvet oli leikattu pois, joten en tajunnut sen olevan uros. Jos tosin olisin lukenut sen Facebook-yhteisön viestin kunnolla, olisin voinut saada sen tiedon heti siitä. Tai sitten olisin käyttänyt silmiäni, se olisi ollut myös toimiva vaihtoehto.

No, joka tapauksessa, olin metsässä pässin uhkailtavana ja lellittelin sitä. "Kaikki hyvin Denzel Washeepton, ei mitään hätää". Se kyllästyi minuun ja jolkotti metsään. Ja katosi toisen kerran. Löysin sen ja se katosi kolmannen. Miten helvetissä lammas voi kadota niin nopeasti? Siinä ei ole mitään järkeä! Kun lähdin etsimään lammasta, en voinut edes ymmärtää miten niin yksinkertainen otus voi alun perin päästä pakoon. Nyt en edes yllättyisi, jos saisin selville, että lampaat osaavat kiivetä puihin tai käyttää tietokonetta. En usko maailmassa olevan yhtäkään niin vahvaa aitaa, etteivätkö lampaat pääsisi jotenkin sen yli, ali tai läpi.

Yritin kutsuhuutoja. "Bää-hää-hää" ei toiminut. "Ka-kaa" ei toiminut. "Kiss-kiss" ei toiminut. "LAMMAS PERKELE!" ei toiminut. Sitten näin sen juoksevan kahden puun välissä 50 metriä rantaan päin. Jumalauta!

Juoksin sen kiinni hiestä märkänä. Ihmistä ei ole tarkoitettu juoksemaan näin paljon näin aikaisin. Kello oli vähän yli seitsemän. En pysty minkäänlaiseen urheiluun ennen kymmentä. Sheepus Kristus ei tosin tiennyt sitä, se jolkotti rauhassa pakoon kohti Pähkinäniemeen johtavaa aukeaa aluetta, jossa se pysähtyi hetkeksi ja alkoi syödä ruohoa. Kiitin Jumalaa ja otin polviasennon. Pieni tauko. Jäljittäminen on raskasta puuhaa.

Minulla oli hetki aikaa miettiä tilannetta. En ole koskaan ollut hyvä eläinten kanssa. Kaikki koirista isommat ovat uhkia minulle, varsinkin jos ne tulevat lähelle. Muutamaa kuukautta aiemmin olin matkalla kotiin fillarin kanssa, kun peura pysähtyi tielle 20 metrin päähän. Katselin sitä lumoutuneena. Vau, miten upea eläin. Sitten peura lähti juoksemaan kohti ja kirkaisin kuin pikkutyttö. Se juoksi etuviistosti metsään enkä ollut missään vaiheessa vaarassa joutua sen saaliiksi, mutta kirkaisin silti. Onneksi vain yksi ihminen näki koko jutun. En katsonut rouvaa silmiin ja pyöräilin pois paikalta.

"Onneksi se on vain söpö lammas", totesin itsekseni (ja tosi väärin, koska se oli edelleenkin pässi). En olisi vaarassa joutua sen saaliiksi. Lisäksi olimme edelleen paikoillamme. Ehkä Adam Lamb-ert oli tullut pakomatkansa päähän? Ja sitten kännykkäni soi.

Pieni juttu soittoäänestäni. Vaihdoin sen yli vuosi sitten ABBA:n SOS -biisiin Pierce Brosnanin esittämänä, koska se on kauhein juttu, jonka ihmiskorvat ovat koskaan kuulleet. Se on Mamma Mia! elokuvasta ja herättää jokaisessa kuulijassa kauhunväreitä. Ajattelin, että se olisi hauska soittoääni, koska se hämmentäisi ihmisiä. Tähän mennessä se on aiheuttanut kauhua mm.

• Täpötäydessä raitiovaunussa Lissabonissa, jossa en saanut sitä pois taskustani ja kaikki joutuivat kuuntelemaan sitä.
• Kun olin sammuneena kadulla Helsingin keskustassa ja vaimoni soitti minulle toistuvasti.
• Elokuvateatterissa sen yhden vitun kerran, kun unohdin pistää äänet pois päältä.
• Joka kerta kun olen parin metrin päässä kännykästäni enkä voi heti lyödä sitä pois päältä.

Ja nyt se on aiheuttanut kauhua syvällä metsässä pässin kanssa. Kun Piercen timantit tuhoava ulvonta alkoi kaikua metsässä, Sheebacca sai siitä voimaa ja lähti samantien toiseen suuntaan. Perkele!

Lampaan omistajan lähettämä kaveri soitti ja kyseli missäpäin liikumme. Kerroin meidän olevan Pähkinäniemen kärjessä ja kaikki on hyvin. Puhelun loputtua sain todeta, että se vitunperkeleen lammas oli taas kadonnut. Juoksin polunhaaraan. Kumpaan suuntaan se nyt tästä on voinut mennä? Onneksi minulla kaupunkilaisena oli jo kuukausia kestänyt koulutus takana juuri näitä tilanteita varten, koska minulla on kotona eläinten jäljittämiseen tarkoitettu simulaattori.

Kuten blogini lukijat vähän liiankin hyvin tietävät, olen ollut Red Dead Redemption 2:n vankina aika pitkään. Olen yhä, pelaan sitä vieläkin päivittäin, vaikkakin yritän samalla esittää tekeväni myös jotain muuta. Juuri edellisenä päivänä metsästin vaimoni kanssa hirveä vuoristoilta. Ja hirvet ovat paljon vaikeampia jäljitettäviä kuin lampaat.

Joten kun seisoin polun haarassa ja tuli aika selvittää kumpaan suuntaan lammas oli mennyt, yritin käyttää Red Deadin oppeja. Pitää vain kerätä itsensä ja etsiä jälkiä kuten katkenneita risuja tai mutaan tarttuneita askelia. En nähnyt kumpaakaan. En myöskään voinut painaa L3 ja R3 nappeja pohjaan ja hidastaa aikaa. Kaikki se koulutus oli turhaa. Kirosin ääneen Playstationin ja omat paskat elämänvalintani, joista ei ole ollut koskaan mitään vitun hyötyä. Koko elämä videopelien ääressä ja seurauksena on vain yksi minua ovelampi lammas!

Ja sitten kuulin oksan katkeamisen oikealta polulta. Kiitos videopelit! Nyt tiedän lampaan menneen sinne! Joten juoksin jonkin matkaa oikeaa polkua pitkin ja etsin lammasta katseellani. Löysin oravan. Ja sitten näin lampaan vasemmalla polulla maailman tiheimmän metsikön toisella puolella. Kirosin taas videopelit sekä elämänvalinnat syvimpään helvettiin samalla kun kampesin sen metsikön poikki. Sain nokkosenpiston käteeni. En edes tiennyt nokkosten kasvavan puussa. Tai sitten se oli myrkkymurattia tai jotain, ihan sama.

Seuraava tauko löydettiin rannalta puistonpenkin läheltä, johon lammas jäi syömään ruohoa. Otin taas kuvan ja asetuin epämukavaan polviasentoon maahan, kateellisena puistonpenkistä jonka juurella Karitsa Salmelainen päätti viettää aikaansa.

Minulla oli taas aikaa pohdiskella tilannetta. Mietin, että voisin säästää tässä kohtaa paljon aikaa ja vaivaa, jos vain juoksisin lampaan luokse, nappaisin sen kiinni ja sitoisin jotenkin sen jalat yhteen, vähän niin kuin cowboyt tekevät vasikoille. Mietin, että mistä saisin köyttä. Sitten keksin sen. Vyöni. Otan vyöni pois, juoksen lampaan kiinni, sidon sen jalat vyölläni ja kannan sen pois metsästä kuten sankari. Ja sitten mietin tätä vähän pidemmälle. Jos otan vyöni pois, housuni tippuvat. Ja jos joku koiranulkoiluttaja sattuu polulle, tämä näkisin minut sidotun lampaan vieressä housut nilkoissani. En tiedä miten selittäisin sen. En usko että "pelastin Adolf Sheeplerin, olen sankari" toimisi. Olisin loppuikäni leimattu lampaannussijaksi.

Samalla kun ylimietin pientä lammasongelmaani, puhelimeni soi taas. Vitun saatanan Pierce Brosnan! Miksei joku laulutaitoinen voinut esittää sitä biisiä!? Colin Firthinkin oli parempi! Joten lammas lähti pakoon ja minä seurasin sitä taas pitkin metsiä. Se karkasi taas kerran ja löysin sen taas vahingossa uudestaan.

Tulimme suuremmalle polulle ja kuljimme kohti Pähkinäniemen laitureita. Laitureilla oli nainen aamulenkillä ruokkimassa sorsia. Hän ei näki lampaan vasta kun se meni ohi aivan laiturin vierestä. Huusin hänelle heti perään, että ei hätää, lammas on karannut ja omistajat tietävät sen olevan täällä ja minä seuraan sitä, koska olen tavallaan eräänlainen lemmikkietsivä. Nainen ehdotti, että antaisin lampaalle sorsille tarjoamaansa pullaa.

Joten nyt seurasin lammasta taas syvälle metsään, mutta tällä kertaa pullan kanssa. Sheepy Sheepers pysähtyi polulla kaatuneen puun luokse ja teki taas uhkaavan eleen minua kohti. Tarjosin sille pullaa ja lellittelin sitä, koska olen edelleenkin vitun idiootti.

Tähän me jäimme. Se tuijotti minua kylmästi ja söi vähän ruohoa eikä koskenut eteen heitettyä pullaa, samalla kun minä odotin puhelua. Puhelimen äänet olivat tällä kertaa aika hiljaiselle asetettuna, koska joskus opin virheistä kolmannella kerralla. Hetkeä myöhemmin paikalle saapui kaveri hihnan ja ison leivän kanssa. Hän heitti lampaalle leipää, mutta sekään ei tuntunut kelpaavan. Joten teimme vaihdon ja mies lähti seuraamaan lammasta, joka pakeni syvälle metsään. Minä lähdin takaisin työpaikalleni toiseen suuntaan.

Viisi minuutta myöhemmin lammas juoksi taas eteeni. Se oli vahingossa koukannut minut kiinni. Tai sitten se teki sen tahallaan, ihan vaan näyttääkseen minulle miten helppoa jäljittäminen on. Joka tapauksessa, näin sen nyt ensimmäisen kerran todella läheltä ja pystyin tutkimaan sitä. Katsoin tarkkaan sen mustahkoa naamaa, sen neljää korvaa, sen likaista turkkia. Mies joka jahtasi lammasta seurasi sitä. Nauroin miehelle, että lammas selkeästi etsii minua ja jatkoin matkaa työpaikalleni.

"Neljä korvaa?" mietin muutamaa sekuntia myöhemmin. "Onko lampailla neljä korvaa?" Vastaus on ei Santeri, lampailla ei ole neljää korvaa. Pässeillä joilla on leikatut sarvet on kaksi korvaa ja kaksi leikattua sarvea korvien vieressä. Mutta siinä vaiheessa olin vielä noin kymmenen minuutin päässä lopullisesta tajuamisen hetkestä, joka koittaisi vasta kun pääsin viimeinkin työpaikalleni ja katsoin tarkemmin kadonneesta pässistä tehtyä ilmoitusta Facebookissa.

Lammasta jahdattiin vielä tuon kaiken jälkeen yli kaksi tuntia ja Facebook-ryhmästä lukemani tiedon mukaan se saatiin lopullisesti kiinni joskus kymmenen aikoihin. Tämä kaikki vain vahvistaa uskoani siitä, että lampaat ovat nopeampia ja ovelampia kuin mitkään muut luomakunnan eläimet. Ainakin nopeampia ja ovelampia kuin ihmiset.

Ps. Koska en saanut upotettua blogitekstiin kaikkia nimiä jotka lampaalle aamun aikana keksin, tässä loput listan muodossa:

• Aku Lammasniemi
• Lambo Number Five
• Doctor Sheep (Helvetin hyvä Stephen King refe, vaikka itse sanonkin)
• Late
• Uhri
• Mr. Sheeptoffelees
• Benjamin Mutton
• Pässion of the Christ